Lauantaina 2.4. innostunut joukko (huom. kaksi miestä mukana) kokoontui  tutustumaan japanilaisen herkun makumaailmaan. SUSHI koostuu riisistä, erilaisista täytteistä ja norista (=merilevää). SUSHI kirjan kuvista näimme millaisia tekeleistämme pitäisi tulla.

Riisi huuhdottiin monessa vedessä ja valmistettiin hienossa puhuvassa keittimessä. Kypsän riisin  Anh maustoi ammattilaisen ottein. Riisin jäähtyessä Sirja (Anh’n anoppi) kertoi mitä me teemme seuraavaksi. Tuoreesta kurkusta poistettiin keskusta ja leikattiin suikaleiksi. Myös porkkanat suikaloitiin  ja keitettiin al dente. Katkaravut sulatettiin ja valutettiin. Samoin valutettiin tonnikalasäilykkeet. Lisäksi meillä oli graavikirjolohta ja kylmäsavustettua härkää. Kallion Auli paistoi ohutta munakasta ja olihan vielä surimiakin.

Alkuvalmistelujen jälkeen alkoi rullaus. Nori-arkille ensin riisiä kerros  ja sen keskelle täytteet kukin oman mieltymyksensä mukaan. Täytettä laitettiin sopivasti, jotta rullasta tuli napakka, helposti leikattava. Arkin reunaan (n. 3 cm)  kylmää vettä liimaksi  > loppukääntö ja Maki-rulla oli valmis. Tarjolle rullasta leikattiin  reilun 1 cm viipaleita = Maki.

Nigireita teimme myös. Riisistä sormenpaksuinen ja 3 sentin mittainen pötkylä, jonka päälle asettelimme isoja pyrstöllisiä katkarapuja. Innokkaimmat taiteilivat ruusukkeita ja palleroita. Auli haudutti vihreää teetä, jota tarjotaan sushin kanssa. Lisänä oli vielä säilöttyä merilevää ja inkivääriä, wasabia ja soijaa kyytipojaksi. Saimme puikkojen käytön oppitunnin ja osalta luonnistui ruokailu  hyvin myös näillä aterimilla.

Ja kyllä maistuikin! Kotiin viemisiä oli kaikille runsaasti, joten kotimiehiäkään emme unohtaneet.  Kuvat kertokoon puolestaan onnistumisestamme.                        Teksti Ritva Musto

[Näytä kuvaesitys]

PS Ikinä en ollut syönyt susheja  enkä nyt sano, että ikinä en syö.  Kyseinen herkku ei kuitenkaan tule ehkä juhlistamaan ihan heti meidän perheen merkkipäiviä. Mies ilmoitti heti, ettei hän ainakaan niitä maista.  En yllättynyt!  Jos ainoat aterimet olisivat puikot, luulisin kevyempien aikojen olevan tiedossa.  Eniten nautintoa saivat silmät.  Yhtään en kadu, että lähdin tutustumaan uuteen ja ihmeelliseen (minulle).
PS ja kuvat Arja Sorvali

Eeva Viia kertoi miten heillä kotona lauantaisin äiti leipoi piirakoita pesueelleen. Jos vävykokelaalle ei tarjottu sulhaspiiraita, ei ollut mitään toivoa päästä taloon vävyksi.

Eeva oli jo edellisenä päivänä keittänyt kotiliedellä riisipuuron ja perunat piirakoihin, joten leipureilla oli käytössä jäähtyneet täyteaineet heti aamutuimaan.  Pekka Pärssinen oli ainoana miehenä oppimassa piirakoiden valmistuksen.

Keitettiin perunoita vatruskoihin, mannapuuroa sulhaspiirakoihin, kananmunia munavoita varten.  ”Sotkettiin” taikina-aineet keskenään ja alustettiin taikina.  Tärkeää on alustaa taikinaa riittävästi, jotta se kestää ohueksi kaulimisen.  Toinen tärkeä asia oli taikinan säilytys eri valmistusvaiheissa – alustettu taikina ja piirakka-aihiot on säilytettävä muovissa, jotteivät ne kuivu tai muuten ohuet piirakkapohjat halkeilevat yhdisteltäessä ja rypytettäessä.

Itse pääasiassa rypytin piirakoita. En ole koskaan aikaisemmin moista hommaa tehnyt eikä sitä kukaan varmaan epäillytkään. Muutamiin jäi tyhjää tilaa päätyihin ja toisten rypyt olivat liian korkealla, jolloin ne uunissa paloivat. Uuni ei muutenkaan ollut oikein paistopäällä, mutta hyviä maultaan piirakoista tuli siitä huolimatta.

Sultsinat valmistettiin hellan levyllä nopeasti käännellen.  Kuoritaikina oli sama kuin riisipiirakoissa.  Valmiit sultsinat voideltiin toiselta puolelta ja pinottiin voidellut puolet vastakkain.  Voideltu pari laitettiin pinon alimmaiseksi, jotteivät kuoret käpristy.  Viimeiseksi sultsinat täytettiin mannapuurolla ja taiteltiin.  Sulsinat  kuuluu syödä käsin.  Ennen vanhaan isännät pyyhkivät rasvaiset kätensä hiuksiinsa.

Keitin- eli sulhaspiirakat valmistettiin myös samasta taikinasta. Todella ohueksi ajeltu (kaulittu) kuori täytettiin riisillä, taitettiin puoliksi ja reuna suljettiin lautasen reunalla pyöräyttämällä. Piiraat paistettiin voissa paistinpannulla. Kyllä olivat hyviä.

Ilomantsilaisia vatruskoja tehtiin myös.  Vatruskat valmistettiin perunamuusista, johon oli lisätty vähän vehnäjauhoja ja suolaa.  Pyöreät, puoli senttiä paksut pohjat täytettiin riisinokareella ja taitettiin toinen puoli päälle.  Vatruskat suljettiin sormin ja paistettiin äkkikuumassa uunissa, minkä jälkeen ne voideltiin voilla.

Riisi- ja perunapiirakoita useimmat meistä ovat syöneet milloin kenenkin valmistamana, mutta ihan hyviä niistäkin tuli amatöörien toimesta asiantuntijan ohjeilla.

Kuten tekstin pituudesta voit päätellä, laatija on Arja Sorvali.  Allaoleva kuvagalleria samaa käsialaa.

[Näytä kuvaesitys]

Tänä vuonna Marja Huimala tarjoutui järjestämään ruokailun, joten talkooväen kiitoslounas järjestettiin seuratalolla. Liikenteenohjaajilla, torikahviolaisilla, makkaranmyyjillä, Levonrannan häärijöillä, kirpputorilaisilla jne. jne. oli syötävää jos jonkinlaista sorttia salaatin, pää- ja jälkiruoan muodossa.

Lounaalle oli ilmoittautunut huomattavasti enemmän talkoolaisia kuin mitä tilaisuuteen saapui, joten tilaa ja ruokaa oli yllin kyllin paikallaolijoille. Harmillista heille, jotka olivat estyneitä.

Marja talkoili Ilvosen Tuulikin avustuksella 105 prosenttisesti.  Eihän lounas olisi ollut talkooväen tapaaminen ellei lopuksi ruokailijat olisi kantaneet pöydät ja tuolit siisteihin pinoihin.

Pohdittavaksi jäi – pitäisikö talkookiitos kuitenkin onnistua ilman talkoilua?

Teksti ja kuvat Arja Sorvali

Suomenlinna on Verlan kummikylä ja Unescon maailmanperintökohde kuten Verlakin.  Syyskuun 20. päivä lähti Verlasta linja-autolastillinen verlalaisia, ja muutama Verlan ystäväkin oli mukana, kohti Suomenlinnaa. Lauttamatkan jälkeen olimme perillä juuri ennen puoltapäivää.

Viikonloppu oli joka syksyinen Väkevä Viapori –tapahtuma, jossa riitti kaikille mielenkiintoisia tapahtumia, oli näyttelyitä ja musiikki- sekä käsityötapahtumia. Suomenlinnakeskus tarjosi tietoa saaresta ja sukellusvene Vesikkoon pääsi tutustumaan myös sisälle. Sotamuseo oli myös mielenkiintoinen kohde. Sää ei oikein meitä suosinut, sillä kun pääsimme perille Suomenlinnaan alkoi sataa ja jokainen juoksi sateelta turvaan vaikka puiden alle, jos ei muualle ehtinyt. Pieniä poutajaksojakin oli päivän mittaan jolloin pääsi tutustumaan saareen kauniiseen maisemaan ja vanhoihin taloihin. Moneen niistä pääsi sisälle tutustumaan esim. taidetta romusta –näyttelyyn ja lelumuseoon, missä olisi vierähtänyt pitempikin aika. Sieltä jokainen löysi monta tuttua nukkea tai autoa ym. lelua lapsuudestaan.

Saareen tutustumisen jälkeen meille oli varattu ruokailu Suomenlinnan upseerikerholta, joka normaalisti ei ole avoinna yleisölle kuin tilauksesta. Hyvän ruoan lomassa voi tutustua kerhoon ja kuvitella kuinka siellä upseerit viettivät iltaa. Ruokailun jälkeen olimme jo sen verran väsyneitä päivän kävelystä ja hyvästä ruoasta, että lähdimme kohti lauttarantaa ja kaupunkia, jossa bussi odotti meitä kotimatkaa varten.

Uutisen välitti Arja Sorvali, teksti Marja Huimala ja kuvat Kari Mäkinen

Viidestätoista talkoolaisesta muodostunut porukka siirsi vanhan grillikatoksen uuteen paikkaan.

Puolakan Ismo oli traktorilla ja miehet työnsivät katoksen alle pulikoita (lue pylväitä), joitten avulla grillikatos vieritettiin laiturin lähelle, toiselle laidalle kyläyhdistyksen tiluksia.

Katos saatiin melkein ehjänä perille. Millintarkasti laskettu kulkureitti petti ainoastaan yhden huomaamattoman oksan verran. Oksa repi hieman kattoa, mutta  pieni kauneusvirhe on helposti korjattavissa.

Näyttää aivan kuin tontti olisi suurentunut puolella ja katos sopii uuteen paikkaan kuin se olisi aina ollut siinä.

Teksti ja kuvat Marja Huimala, uutisen välitti Arja Sorvali