Sen jälkeen kun Pärmäkoski ja Hakola olivat tehneet parhaansa, päätin minäkin lähteä katsastamaan tämän hetkisen kuntoni toissapäiväisillä laduilla.

Lähtörannassa vettä ja sohjoa oli enemmän kuin edellisellä kerralla eikä ladustakaan näkynyt minkäänlaista jälkeä.  Joissain kohdissa tiesin osuneeni vanhaan latupohjaan, kun sukset nuljusivat enemmän kuin aikaisemmin.  Latukoneena toimiminen kulutti varmasti energiaa, mutta vauhti ei päätä huimannut.  Vastarannan kaislikossa suhisi todella eksoottiseen tyyliin, puuttuivat vaan palmut ja vesisukset.

Kun pääsin ”hiihtostadionille” eli pellolle ja näin äskettäin ajetut ladut, pysähdyin hetkeksi nauttimaan silmiä hivelevästä näystä.  On nuo nano- ja optigripit siitä mainiot sukset, että vaikka välillä hiihtelet vedessä niin kuivalla lumella voit jatkaa harjoitusta ilman hämminkiä.

Stadionhiihdon jälkeen odotti juuri tarpomani hiihtolatu.  Pellon ojan ylitys ei mennyt niin kuin Strömsössä.  Toinen sauva kummasti jousti ja lähempi tarkastelu osoitti sauvan katkenneen.  Ei ollut näköpiirissä toista hiihtäjää, jota olisin voinut syyttää, mutta eipä näkynyt huoltoakaan missään.

Onnuttuani loppumatkan (1,5 km) maaliin tiesin tehneeni mittavan urheilusuorituksen.  Kännykän ”Sport tracker” ilmoitti minun hiihtäneen 5,54 km ja kuluttaneen 808 kcal, kaikki tuohan vastaa varmaan ainakin pistesijaa.

Teksti ja kuvat Arja Sorvali