Osuvampikin kategoria artikkelille kuin Uutiset on varmasti olemassa, mutta jos et ole tietoinen artikkelissa kerrotuista asioista, tapahtumat tulevat varmasti ylittämään uutiskynnyksen. Nisuksen kyläkävelyn (13.9.2020) uutisointi sai 25.10.2020 lisäväriä Jorma Pessan tarinoinnista ”Nisuksen tasavallan” elämänmenosta.  Jos olet lukenut tarinan, et tule pettymään tämänkään arjenkuvauksen annista.

Jorma Pessa, kokemusasiantuntija, kertoo alla taustoja tukinuitosta ja tarkkaa kuvausta koulupoikien ansiotyöstä uppotukkien kerääjinä. 

Teksti Arja Sorvali

Uppotukin metsästys

Puuteollisuuden valintoja

Puunjalostusteollisuuden sijoittuminen suurten jokien varsille ei ollut sattuma vaan taloudellisen pohdinnan tulos. Ratkaisihan se mm. kaksi toiminnan osa-aluetta, raakapuun kuljetuksen ja itsetuotetun energian  saannin. Mäntyharjun reitin teollisuutta edustivat vain Kalso Oy:n vaneritehdas Vuohijärvellä ja Verlassa puuhiomo-ja kartonkitehdas. Reitti yhtyi Kymijokeen Jaalan Pyhäjärvessä. Se oli kuitenkin tärkeä raakapuun kuljetusväylä. Varsinaiset rahanhajua tupruttavat tehtaat olivat Kymijoen varressa. Suuria vientisahoja oli lisäksi joen suulla Kotkassa. Puun uitossa siirryttiin vähitellen nippu-uittoon, mutta kun puunkorjuun koko ketju trimmattiin, puunkuljetus siirtyi kumipyörille. Kumipyörien valta-asemasta tuli pysyvä. Tämän vuoksi nippu-uitto esim. Mäntyharjun reitillä jäi lyhyeksi. Automiehet saivat mainetta ja teollisuus säästi satoja miljoonia.

Tämän tarinan tapahtumat ajoittuvat 1940-luvun lopulle, jolloin irtopuun uitto oli vallitsevana.

Koulupojat miesten töissä

Koulupojille oli huonosti tarjolla kesätöitä. Ne olivat joko liian raskaita tai ikä oli esteenä. Keksimme serkkuni Teuvo Ukon kanssa tarjoutua uppotukin nostohommiin. Uittoyhtiö antoi suostumuksen ja tarjosi välineet, veneen ja nostokeksin, joka oli vartavasten suunniteltu tähän työhön. Sen piikikäs kärki oli karhennettu ja sen jatkeena oli holkki, jonka sisällä keksin varsi saattoi tehdä n. 10 cm:n pystyliikkeen. Liikkeen avulla varmistettiin keksin tarttuminen nostokohteeseen. Toiminta-alueena olivat Verlan yläpuoliset vedet, Niskajärvi, Suolajärvi ja myöhemmin myös Vuohijärvi. Puut piti koota rannalle tulvarajan yläpuolelle ja erotella kepeillä eri yhtiöiden tukit ja propsit. Tutuiksi tulivat yhtiöiden merkit, kuten Askolinin A, Eklöfin E, Gutzeitin tähti, Hallan pipari, Inkeroisten kolmio, Kymin pallo, Myllykosken sydän, Ristiniemen risti ja Sunilan Y. Tässä työssä viehätti myös kappalekohtainen palkka. Miehen työstä miehen palkka.

Nuumasalmen kapeikko

Niskajärveltä hinatut lautat piti palastella pienemmiksi pyräiksi, jotta veto kapean ja käyrän Nuumasalmen läpi oli mahdollinen. Salmen jälkeen pyräät koottiin taas isommaksi lautaksi Suolajärven ylitystä varten. Salmen kummallekin puolelle jäi tukkeja seisomaan pohjaan, niistä tuli ns. “kekkoja.” Osa vajosi pohjaan uppotukeiksi, joiden nostoon meillä oli oiva työkalu. Lujasti pohjaan juuttuneet puut saatiin irti venettä keikuttamalla. Komennolla “narut tyriin” tukki sidottiin veneen laitaan. Propsit pinottiin veneen laitojen päälle.

Oravasalmen hautausmaa

Siikakosken virta toi Vuohijärveltä kootut puut Oravasalmen kautta Suolajärven yli hinattaviksi. Virran voima ehtyi salmessa ja siitä tuli monen puun matkan pää. Vettä oli metritolkulla. Pohjan haraaminen pitkällä keksillä oli hyvin raskasta, nosto sinänsä varsin helppoa. Tiesimme paikan Tapanilan Sulon reviiriksi ja meitä kiinnosti lähinnä oliko puita vielä jäljellä. Olihan niitä mutta jätimme nekin Sulon nostettaviksi.

Seikkailuja Vuohijärvellä

Voimantunnon kasvaessa siirryimme Vuohijärvelle. Siikakoskelta Nurmisen Jallun kaupasta hankimme tarvikkeita, köyttä, teetä, sokeria ja säilykkeitä “nötköttiä”. Voi ja leipä oli tuotava kotoa. Vuohijärveä sanotaan Valkealan mereksi, eikä suotta. Edessämme oli kilometrien ulappa, kun ajattelimme että tukit ovat samanlaisia kuin kalat, niitähän on kuulemma aina enemmän vastarannalla kuin kotopuolella. Raskas keluvene olisi ollut liian rankka soutaa mutta onneksemme oli myötätuuli. Nostimme veneen kokkaan koivunlatvan ja ajoimme ulapan yli “purjeilla”. Väittämä vastarannan aarteista piti sikäli paikkansa, sillä Vuohijärven itäpuolta uitettiin paljon ylävesien tukkeja. Mutta tuli sitä luntakin tupaan. Tukkien joukossa oli paljon Kalson tehtaan koivuja, jotka uitettiin kuorimattomina ja olivat hirveän painavia. Karkea pinta haittasi laahausta pinoon kiskottaessakin. Kevättulvan jäljiltä paennut rantaviiva lisäsi vetomatkaa.

Aikamiehetkin asialla

Vuohijärvelle kultaa vuolemaan ilmestyivät työkaverini isä Arvo ja tätimme mies Fabian Ahtiainen, tuttujen kesken “Vaape”. Miehet eivät sitten sodanpäivien olleet yöpyneet metsässä. Arvo oli supliikkimies, hyvä laulumies ja kaikkien kaveri jo paljon ennen karavaanareita. Hän järjesti itselleen ja Vaapelle yöpaikat Vuohijärvi-laivaan. Aamulla Arvo kiitteli kortteerista, jolloin Vaape murahti kuivasti, että “minuva ainakin likist”.

Kalson koivut ja pitkä työmatka sai miehet luopumaan hommasta. Ehdotimme muita kulkutapoja. Mieluummin minä souvan oli Vaapen mielipide. Soutaessa sai toinen olla matkustajana. Vaapella oli matkalla kolme järveä ja muutaman kilometrin kävelymatka.

Leirielämää viikon jaksoissa

Olimme yökalareissuilla tottuneet yöpymään metsässä ilman mitään yövarusteita. Mutta viikon rupeama oli aivan toista. Liioittelin vähän kun sanoin ettei mitään. Olihan sentään kivi päänalusena ja peittona pieru. Paras nukkumapaikka oli veteen viettävä kallio. Se oli lämmin ja turvallinen nuotiopaikka. Asetimme yöksi nuotioon pitkän puun ja jalat sen päälle. Yhtenä yönä heräsin kun jalkoja poltti. Tuli oli edennyt riukua myöten jalkoihin asti. Sihisevä höyrypilvi kohosi ilmaan kun loikkasin veteen sammuttamaan saappaita.

Sade oli meille ylivoimainen vastus. Veneen kääntö suojaksi ei ollut mahdollista veneen varppaustelineen takia. Yritimme rakentaa suojaa halkopinojen väliin. Ei onnistunut, muovia ei vielä silloin ollut saatavissa. Taas yksi raskas ja huonosti nukuttu viikko oli takana. Maanantaina keitetty tee oli entistä tummempaa, vaikka sitä oli jatkettu jo monta kertaa. Edessä oli melkein 20 km:n polkupyörämatka kärrytietä kotiin. Väsytti. Kotona nukahdin kahvipöytään suu täynnä vastaleivottua pullaa.

Inventaari

Tuli aika mitata työn tulokset. Työnjohtaja Issula saapui Siikakoskelle noutamaan matkaopasta puukasojen tarkastukseen. Hän totesi että yksi riittää ja määräsi minut ruuhkavahdiksi sillan alle. Issulan käytössä oli Olympia-keskimoottorilla varustettu vene. Paikalliset tukkijätkät olivat oppineet tulkitsemaan moottorin ääntä. Seurasin lähtöä. Moottorin vauhtipyörässä oli kampi, jonka avulla käynnistys tapahtui. Moottori sihisi ja suhisi hamutellessaan lähtöhuikkaa starttikupista: Issssula, Issssula, Issssula. Moottori tömähti käyntiin ja kysyi: Mihkä nyt, mihkä nyt, mihkä nyt, mihkä nyt? Siikakosken niska oli karikkoinen. Niitä väistellessä moottorin kierrokset vaihtelivat ja se tiedusteli varovasti: Tässsstäkö, tässsstäkö, tässsstäkö? Tultiin ulapalle ja moottori innostui matkanteosta: Jjjätkät, jjjätkät, jjjätkät, jjjätkät……

Inventaari kesti monta tuntia. Sinä aikana olin päästänyt monta sataa tukkia kosken vietäväksi.

Älä koske Verlan puihin

Vuohijärven jälkeen päätimme vierailla vielä kotivesillä. Muistimme, että jokivarressa koulun lahdessa oli usein paljon propseja. Oli kekkoja sekä pohjapuita. Olimme nostaneet puita pari päivää, kun tehtaan ulkotöiden työnjohtaja Soljama ilmestyi paikalle mukanaan taulu Kymin Oy:n vesivarasto ja määräsi homman lopetettavaksi. Saimme jo nostetuista puista täyden maksun. Joku ehdotti että annetaan poikien siivota lahti. Ei sopinut. Seurasimme tulevatko yhtiön omat miehet jatkamaan työtämme. Eivät tulleet. Sinne jäi paljon puuta pilkkimiesten harmiksi. Siihen päättyi sillä kertaa myös meidän uppopuuprojektimme.

Teksti Jorma Pessa